Tekstikoko: A A A A

Toimittajana ohjelmissa:

Sisään kirjautuminen
Nimi tai sähköposti:
Tunnussana:

 

Dickey "Jorma" Elovaara

 www.angelfire.com/scifi/TheSneakers/

TheSneakers.html

 

Kotisivulinkki

http://baresneakers.terapad.com/






Gogolin


Michael Güttlerin johtama Suomen Kansallisoopperan orkesteri aloittaa oopperan Nenä sellaisella kakofonisella musiikilla josta on romantiikka kaukana. Kollektiivinen uni lähtee nenästä joka on pudonnut parturin vaimon leipomaan leipään. Majuri Kovaljov herää ilman nenäänsä ja hullunkurinen seikkailu vie meidät pohtimaan miten tärkeä nenä oli hänelle. Se seikkailee nyt pitkin kaupunkia, ja juuri tunnusmerkillinen nenä esittäytyy olevansa valtioneuvos, mutta lopussa taikavoima menee häneltä hukkaan ja Kovaljov saa nenänsä takaisin. Kaikki perustuu Gogolin tarinaan jonka Dmitri Shostakovitsh teki oopperaksi 21-vuotiaana pian Venäjän vallankumouksen jälkeen kun yhteiskunta oli vielä avoin ja monenlaiset aloitteet sallittuja. Stalin oli myöhemmin epäluuloinen tämän oopperan suhteen, jossa on sellainen freudilainen helma jonka alle voi piilottaa monia sellaisia ajatuksia joita hän ei ymmärrä. Shostakovitsh oli mestarillinen säveltäjä, joka keksi käyttää soittimien korostettua ilmaisuvoimaa teemojen luomiseen näyttämölle. Hän onnistui tekemään vaikeasta aiheesta sillä tavalla oopperan että se on kaikkien mielestä hauska ja tarjosi ihmisille yhteisen kokemuksen josta he saivat olla suurin piirtein samaa mieltä keskenään. Koko ooppera Nenä antaa hyvin uudenaikaisen vaikutelman, ja jos voitte säilyttää tämän illuusion että se on aivan kokonaan vieras musiikkia ja sanoja myöten, niin asiaa auttaa se että näyttämöllä näkyy venäjänkielisiä tekstejä ja libretto on laulettu venäjäksi niin että joku voi vain arvata mitä ne laulavat. Tekstitykset täydentävät toisiaan silloin kun merkitys on vaikea, englanninkielinen teksti löytää sanan lampoon, häväistysjuttu. Oopperan aiheen valinta siis ei ollut noihin aikoihin aivan helppo kun sadoista oopperoista löytyvä aihemaailma ei suoraan sopinut vallankumoukseen, ja Nenä on siis oopperana aikansa lapsi. Oopperat ovat kalliita esittää, mutta nuoren Shostakovitshin ooppera kelpasi koska se oli sopiva työväenluokalle näytettäväksi ja kukaan ei loukkaantunut. 
Oopperassa käy hyvin ilmeiseksi että siinä nähdään unta, ja mikähän sen merkitys mahtaa olla. Sitten kun ooppera Nenä on nähty, kaikkia tapahtumia rupeaa pohtimaan sellaisesta psykologisesta näkökulmasta jonka Gogol asetti tälle hauskalle tarinalle, ja siitä tulee mieleen joku turha salaisuus jota ihmiset nyt riepottelevat.
Muutamia kohokohtia oopperassa Nenä oli vaikuttava kuorokohtaus missä paljon ihmisiä oli selin katsojiin hämärällä näyttämöllä ja laulu tuntui tulevan jostain taivaasta asti, ja myöhemmin näyttämölle tuli vaunuhevonen joka risti etujalkansa ja asettui makuulle kun se kyllästyi ja sitten se oli aivan huomaamatta taas vaunujen edessä kun piti lähteä. Vuosisadan alun venäläinen ooppera on lavastettu yksityiskohtaisesti sellaisilla asioilla ja tyylillä että ne ovat kaikki voineet olla sellaiset vuonna 1930. Se mikä on eri tavalla on että näyttämössä on liikkuvia osia jotka suorittavat tehtävänsä suurella nopeudella ja täsmällisyydellä, ja lavasteiden valaisu on tehty paljon suuremmalla teholla, siis tämä on uudenaikainen asia joka on tarkoituksella tehty vanhann näköiseksi eikä ole vahingossakaan liikalavastettu. Ne keinot joita tuon aikainen teatteri käytti, näyttäytyivät hyvin yöllisessä kohtauksessa jossa jotain meteliä tuli joka herätti viereisten talojen asukkaat. Talot olivat kellertävät kulissit joihin heijastui yksinkertaisia suorakaiteita jotka esittivät ikkunoita, ja kun sellainen syttyi niin siitä huomasi että tuolla ihmiset heräävät meteliin. Nenä on näytelty hyvin ja siinä on  puhdas ja raikas vaikutelma.Nikolai Gogol on kirjoittanut mestarillisen tarinan ja Shostakovitsh on nyt tehnyt meille hauskalla tavalla tutuksi palan vaikeaa venäläistä kirjallisuutta.

 

 

 

 

Nürnbergin mestarilaulajat
 
Richard Wagner puhuttelee omaan työhönsä liittyvissä asioissa Kansallisoopperan esittämässä kokoillan ja kokoperheen oopperassa Nürnbergin mestarilaulajat. Voimakkaiden kontrastien esittäminen tuntuu jo alkusoitossa joka alkaa raikkaalla torvimusiikilla ja pehmentyy sitten saman teeman pikkolosooloihin. Wagner on tehnyt hauskan oopperan joka etenee kiirettä pitämättä niin että väliajalla toivoo että se kohta jatkuisi. Mestarilaulajat ovat oikeasti ammattikillan väkeä, niin että Jussi Merikanto on leipurimestari ja Ralf Lukas on suutari ja rupeaa opettamaan lauluntekemisen sääntöjä ritarille jota Mika Pohjonen esittää. Ritari oppii nopeasti ja kilta kuuntelee ihmeissään syvämietteisen monisärmäistä laulua, ja mestarit puhkeavat kiihkeään väittelyyn siitä sopiiko moista laulua päästää kilpalaulantaan jossa palkintona on kultasepän tytär Eva, jos tämä tahtoo. Ritari ja Eva ovat ne jotka ovat tavanneet toisensa, mutta kilta ei hyväksy laulua ja romanssi uhkaa mennä myttyyn ja tästä alkaa yli viisituntinen ooppera jossa on hienoja kuoroesityksiä ja Tiina-Maija Koskela, joka on sävähdyttävä uusi sopraano, ja sitten Mika Pohjonen, joka on mestari joka ylittää vaatimukset, ja tulkitsee Wagneria sujuvasti saksaksi. Nyt tässä häivähtää hieman säveltäjän ammattiylpeyttä.    Mika Pohjosella oli onnellinen osa, koska ilman epäilystä Wagner onnistui kirjoittamaan hänelle oikean musiikin ja sellaiset sanat jotka vallan hätkähdyttävät. Kilpailua jatkettiin epäonnisella kappaleella jonka Michael Kraus lauloi, ja tässä kohdassa Wagner parodioi Händelin oopperaa ja se oli kaikkien mielestä kamalan kuuloista.

Nürnbergin mestarilaulajat on rakkaustarina joka saa onnellisen lopun. Hans Schavernoch on Wienissä asuva kokenut lavastaja joka on tehnyt tähän oopperaan valtavan kivisen raunion korkeitten rakenustelineitten kanssa ja sitten me näemme sen edestä ja takaa ja keskeltä. Jürgen Hoffmannin valaistus on sävykäs ja ultrahieno, ja sieltä tulee taas esiin kontrasti kun lavasteiden keskellä syttyy sarja ikäviä toimiston kattolamppuja, niin että oikeasti näemme miten tyhmän väriset valot työpaikalla on verrattuna oopperan näyttämöön. Wagner panee oopperassa välillä aivan hulinaksi. Toisessa näytöksessä on sitten ihme sekoiluja yöllä ennen kilpailua, kun ihmiset nukkuvat ja rakastavaiset tekevät salaisia suunnitelmia. Tällainen on tavallista oopperassa, mutta sitten ne metelöivät ja kaikki heräävät. Kultasepän tytär vie ritarin salaa kotiinsa, ja ritari näkee unta ja kirjoittaa laulun, jonka Michael Kraus taas saa laulaakseen huonosti. Ne panivat 1800-luvulla saksalaisia runoja musiikkiin, ja tämä kohta taas varmaan parodioi liedejä. Lyijynraskaat on kukat ja hamppu kiertyy kurkkuun, hän ei ymmärrä sanoja ja laulaa väärin. Mika Pohjonen saa uuden tilaisuuden, ja ritari onnistuu ja romanssi toteutuu.

Ne ihmiset jotka näkee Nürnbergin mestarilaulajissa, laulavat nyt kuorolaulua ja muuttuvat kohta tavallisiksi kadunkulkijoiksi ihan silmänräpäyksessä, ja he ovat hyvin tavallisen näköisiä kauhtuneissa paidoissa ja hiekanvärisissä henkselihousuissa joita hienot herrat pitävät juuri nykyään tai 1940-luvulla. Wagner teki tämän oopperan 1868. Siinä hän esittää kritiikkiä porvaristoa kohtaan ja nostaa esiin ammattikuntalaitoksen joka pitää yhteiskuntaa pystyssä. Wagnerin mukaan ulkomaiset vaikutukset saavat ihmiset tekemään asioita joista ei ole suurta hyötyä, ja lopuksi hän paljastaa symbolisen patsaan joka esittää saksalaista työtä. Loppumusiikissa tuntui olevan jotain tuttuja mahtipontisia sävyjä. Wagnerin musiikki on ennenkuulumattoman kaunista, ja Beckmesserin luutunsoitto aivan lumoavaa, ja siitä kaikesta saamme kiittää Michael Güttlerin johtamaa suurta orkesteria.

(Jorma Elovaara, Lähiradio)

 

 

 

Naamiohuvit” 22.3.2010

Kolmenäytöksinen melodramaattinen ooppera joka perustuu oopperaan Kustaa III. Tehty v. 1859 Roomassa.

Esirippu on valkokangas, silmäilin hyväksyvästi läheltä Canale R:n ohjelmaa ja sitten ensimmäinen näytös vei meidät ruudun taakse ja nähtiin mitä siellä oikeasti tapahtuu. Joukkoviestimillä taitaa olla niskoillaan sarja arkkityyppejä jotka olivat aivan samat Giuseppe Verdin aikana, ja tässä Christian Juslinin esittämä punapukuinen ja pelottava olento, bolshevikki, samanlainen punapaita kuin Thaksin Shinawatra, joku jolla oli aikaisemmin valta, vanhan vallan edustaja.

Siinä kun tuomari näytteli ja lauloi se oli aivan kuin hänen takanaan olisi koko yleinen mielipide tai rahavalta nyt kumminkin. Ennustaja Ulrikaa syytettiin noituudesta ja tämä piti panna pois. Oikeasti hovin keittiömestari oli tv-juontajan syvä kurkku. Ratkaisevaa arvovaltaa edusti paashipoika Oscar joka on sopraano ja puolusti Ulricaa, ja sitten mediamoguli päätti lähteä valepuvussa tarkastamaan hänen työpaikkaansa joka nyt oli tv-asema. Piia Rinne ja Noora Niinikoski suunnittelivat puvut ihmisten päällä ja ne todella antoivat niille luonnetta. Musiikin maisteri Tiina Vahevaara miesten puvussa lauloi iloisen koloratuurilaulun aariassa Volta la terra ja sai suuret aplodit.

Oopperan päähenkilönä Giorgio Casciarri valloitti huolettomalla persoonallisuudellaan kiintymykseen asti. Hän laulaa hyvin puhtaasti, kauniilla äänellä ja huumorintajuisesti. Antonio Somman libretto oopperassa Naamiohuvit on kirjoitettu italiaksi kauhean liiottelevilla ja surkuttelevilla käänteillä ja sanat olivat hauskat laulettuna. Ultima bacchia, hän laulaa ja minä hätkähdän, miten niin ultima, ja sitten laukaus pamahtaa, tässä on se oopperan huumori että suudelma pitää saada, hänet kohta ammutaan. Näin sen enemmän vertauskuvallisena kuin oikeana tappamisena mutta siinä oli takana salaliitto josta hänen vielä lähempänä pidettävä ystävänsä Renato, oikeasti Kustaa kolmannen sihteeri Anckarström, varoitti häntä, traagisia väreitä esittävä baritoni Jorge Lagunes ja hänestä varoitti tv-ohjelmaa juontava Ulrica jota Ewa Wolak esitti. Hänellä on hyvin voimakkaat ja suostuttelevat korkeat nuotit ja käärmemäisen pahaenteiset matalat äänet kun hän laulaa markkinarahvaan keskellä aarian Re dell’abisso. Claire Rutter laulaa hyvin laaja-alaisesti voimakkaalla mutta pehmeällä äänellä ja myös vaikean sävelmän sen kohdan missä hän on kukkanen kädessään laulaa kohdalleen ja orkesteri on hiljaa.

Toisen näytöksen loppusoitto oli äänekäs ja lyhyt. Alberto Hold-Carrido johti, ja orkesteri oli pehmo ja piti balanssia hyvin jotta miessolistit myös kuuluivat. Soittajat näyttämöllä olivat hauskat, ja kuoro-osuudet ryhmitelty niin että äänet jakautuivat, se oli kuin unelma kuulla. Harmaapukuinen poika katsoi niin viisaasti ylös juuri oikealla hetkellä ja toinen ajoi ostoskärryllä pitkin näyttämöä ja istui sitten kärryissä ihan hiljaa. Vilppu Kiljusen ohjaus oli älykäs ja Sampo Pyhälän lavastus hyvän näköinen . Värityksestä saa taas kiittää Kimmo Karjusen puhdasta valaistusta ja lavasteiden väriä joka vie nykyaikaan. Oopperan Naamiohuvit asetelma on kuvitteellinen ja muuntelee helposti, kuinka sen ymmärtää. Paraskin henkivartija siis. Verdin musiikissa on vahva ammatillinen ote.

- Jorma Elovaara. Lähiradio. -